Olimme 1.11.2017 Oppimisen Fiesta -tapahtumassa, jossa järjestettiin Hyvä paha digi -keskustelutilaisuus. Keskustelussa oli asiaa, mutta useampi juttu jäi hampaankoloon, eritoten pelien ja pelillistämisen hyödyllisyyden ristiriitainen representaatio. Kirjoitimme kommentin näihin väitteisiin pureutuaksemme. Kommenttimme sai aikaan keskustelua Facebookissa, ja yksi puhujista, pelikasvattaja Jaana Wessman, vastasi kommentissamme esille nostettuihin kohtiin. Vastauksesta kävi ilmi, että syy meitä keskustelussa askarruttaneisiin asioihin oli se, että kaikkeen ei kerinnyt syventyä tunnin mittaisessa keskustelussa. Tässä artikkelissa on ensimmäisenä alkuperäinen kommenttimme ja tämän jälkeen Jaanan vastaus siihen. Lopuksi on vielä meidän vastauksemme Jaanalle.

Kommenttimme Hyvä paha digi -keskustelusta

Oppimisen Fiestassa 1.11.2017 järjestettiin Hyvä paha digi -keskustelutilaisuus. Aiheena oli digitalisaation edut ja ongelmat opetuksessa. Puhujina olivat Jaana Wessman, Mervi Maatela sekä Karoliina Korppoo. Lisää tilaisuudesta ja puhujista voi lukea Oppimisen Fiestan sivuilta.

Keskustelu keskittyi selkeästi digitalisaation etuihin sekä tubettamisen pedagogiseen hyödyntämiseen. Pelien hyödyntämisestä opettamisessa annettiin jokseenkin negatiivinen kuva ja pelillistäminen leimattiin pitkälti turhaksi, etenkin verrattuna tubettamiseen ja vloggaukseen. Pelaamisen hyödyissä keskityttiin lähinnä viihdepeleihin ja räiskintäpeleistä saatavaan laajaan motoristen taitojen harjautumiseen, josta on hyötyä esimerkiksi liikenteessä. Opetuspelejä käsiteltiin yksipuolisesti ja niitäkin lähinnä motoristen taitojen kehittämisen kannalta. Puheissa nousivat esiin näkemykset, että opetuspelien on todettu kehittävän vain kykyä pelata kyseistä peliä, eikä muissa yhteyksissä hyödynnettäviä kykyjä. Toisaalta annettiin ymmärtää, että opetuspelit epäonnistuvat sekä opettamisessa että oppimisen mielekkäämmäksi tekemisessä.

Opetus- ja hyötypelejä sekä pelillistämistä tekevänä yrityksenä nämä väitteet saivat silmät pyöreiksi.

Pelillistämistä kritisoitiin tylsäksi ja tarpeettomaksi melkein heti sen jälkeen, kun oli puhuttu siitä, miten opettamisessa tavoitteellisuus ja rakenteellisuus on toivottua ja tärkeää. Tämä oli tietenkin outoa, sillä yksi pelillistämisen pääajatuksista on tavoitteiden asettaminen sekä oppisisällössä etenemisen konkretisointi. Keskustelussa ihannoitiin selvästi myös itse sisällön tuottamista ja luomista, mitä pelit ja pelillistäminen eivät keskustelijoiden mielestä edistäneet, vaan peleistä annettiin enemmin kuva passiivisina ja rajoittavina ympäristöinä, joissa omalle tekemiselle ja ajattelemiselle ei ole sijaa. Meidän mielestämme asia on aivan päinvastainen, ja pelit ovat nimenomaan aktiivista osallistumista ja tekemistä edellyttäviä ympäristöjä niin viihtymiseen kuin oppimiseen.

Opetuspelien kritisoiminen tylsiksi ja oppitunnin kaltaisiksi on myös jokseenkin ristiriitainen linjaus. Opetuspeleistä pyritään tietenkin tekemään viihdyttäviä, mutta siinä määrin, että fokus oppisisällöstä ei katoa. Jos opetuspeli on tylsä, se on epäonnistunut. Samaten, opetuspeli on epäonnistunut, jos se on viihteellinen, mutta ei opeta. Kun oppisisällön ja viihdyttämisen tasapaino on kunnossa, peli on sekä viihdyttävä että opettavainen – suoraan siitä asiasta, joka on valittu pelin oppisisällöksi. Jos väite tylsyydestä puolestaan koski sitä, että pakon alla kaikesta tulee oppilaiden silmissä tylsempää, samaa voidaan sanoa lähes kaikesta opettajan johdolla koulussa tehtävästä aktiviteetista.

Lisäksi, opetuspelejä kuuluu aina käyttää opettajavetoisesti ja osana opetusta, eikä yksikseen. Näin opettajakin voi vaikuttaa kuinka tehokkaasti ja aktivoivasti peliä käytetään oppitunnilla. Tätä voi tehdä esimerkiksi miettimällä minkälaisia keskusteluja pelistä voi pitää ja miten pelin aloittamaa oppimista voi jatkaa.

Usein opetus- ja hyötypelien toimivuutta pohdittaessa niitä verrataan suoraan oppitunteihin ja opetukseen, joka on lähtökohtana huono: ne ovat osa opetusta siinä missä oppikirjatkin. Opetus- ja hyötypelien hyötyjen “nollaaminen” on tämän takia myös hieman erikoista. Opetus- ja hyötypelien sekä pelillisyyden toimivuudesta on näyttöäkin (kuten esimerkiksi keskustelussa mainitusta Ekapelistä), ja asiaan aletaan perehtyä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Esimerkiksi terveydenhoitoalalla erilaiset koulutus– ja hoitopelit tekevät tuloaan, ja tuskin menee kauaakaan, kun ensimmäiset pelit saavat tutkimustiedon pohjalta hoidon luokituksen.

Mitä tulee pelien hyötyihin yleensä, parantunut motorinen kyvykkyys on vain yksi pelien todettu hyöty, ja siihen keskittyminen oli hieman outo valinta, kun peleistä oppii paljon muutakin. Kielitaito nousee ensimmäisenä mieleen omienkin kokemusten pohjalta. Lisäksi verkkomoninpelien kehittämät yhteistyö- ja koordinointitiaidot ovat yksi usein mainittu hyöty.

Oli keskustelussa puhetta pelikasvatuksestakin ja esimerkiksi perheen kesken pelaamisen tärkeydestä, jota onkin tärkeä painottaa. Kuulemassa oli paljon ihmisiä, joten osalle tämä saattoi olla uutta tietoa, joten tarvitsee toivoa, että tämä jäi monelle korvan taakse. Tietenkin myös koko keskustelun pääajatus eli digitalisaation hyödyistä ja haitoista puhuminen on aiheena tärkeä ja ajankohtainen.

Koska keskustelu oli loppujen lopuksi melko tiivis, moni tässäkin kirjoituksessa nostetuista asioista jäi todennäköisesti vähemmälle huomiolle tai mainitsematta tämän takia. Keskustelussa ei siis oikein ollut aikaakaan tarkemmalle pureutumiselle pelejä koskeviin asioihin – etenkin kun yhtenä isona osana keskustelua oli juurikin tubettaminen ja itsensä ilmaiseminen sisältöä luomalla. Ja aina ei tietenkään tule kaikkea mieleen, kun on haastattelutilanne päällä.

 

Jaana Wessmanin vastaus kommenttiimme

Se, mitä yritin tuolla keskustelussa sanoa on se, että käsitykseni mukaan tutkimuksessa pelien hyödyistä on eniten näyttöä niin sanottujen ”oikeiden” viihdepelien hyödyistä, ja esimerkiksi erikseen muistia, reaktionopeutta tms. harjoittamaan kehitettyjen ”aivojumppapelien” hyöty on jäänyt vähäiseksi, koska vaikka pelaaja kehittyy kyseessä olevassa pelissä, taito ei siirry pelin ulkopuolelle. Mekaanista toistoa vaativa harjoittelu (esim. äänne-kirjain-vastaavuus EkaPelillä, tietyt neuropsykologisessa kuntotuksessa käytetyt sovellukset) ovat toistaiseksi se opetuspelien muoto, josta on vahvinta tutkimusnäyttöä.

Vedän tästä sen hypoteesin, että jotta opetuspeli voi olla aidosti hyödyllinen mekaanisten taitojen ulkopuolella, sen täyttyy olla riittävän monimutkainen ja riittävällä tavalla sitä ympäristöä vastaava, jossa opettelijan toivotaan jatkossa taitoa hyödyntävän. Ei samanlainen – sillä sehän olisi tylsää – mutta samankaltainen. Siten kuin esimerkiksi räiskintäpelin maisema on riittävän realistinen, että opitut näönvaraisen hahmottamisen taidot voivat siirtyä liikenteeseen.

Tämä pätee tietysti opetukseen yleensäkin, ei vain peleihin. Mutta vaikka hyviäkin opetuspelejä on (ja näin ainakin yritin myös keskustelussa sanoa), ihmisillä ei aina ole vielä riittävästi ymmärrystä erottaa hyvää huonosta. Saatetaan ajatella, että jos se on tabletilla ja siinä on kiva kuva ja ääni, se on opettavaista.

Sanoin, etten myöskään usko, että pelit ovat mikään oppimisen hopealuoti. Peleissä ja pelillistämisessä on elementtejä, joita toivon opetukseen lisää kuten selkeät tavoitteet ja tehtävät, oppijan oma aktiivisuus niissä etenemisessä, pisteet, välipalkkiot ja niin edelleen. Kuitenkin, sitä joskus markkinoitua ajatusta että pistetään lapset pelaamaan ja sitten ne oppii ikään kuin ”salaa” ja ”huomaamattaan” en kannata.

Toisin sanoen moni opettavaisena markkinoitu on kaikkea muuta kuin, ja toivoisin kentälle enemmän osaamista erottaa laatu hypestä.

Keskustelussa ei tosiaan ollut tätä mahdollista riittävästi avata. Kommentti tylsyydestä lähti yleisöstä. Siinä vaiheessa olisi voinut käyttää paljonkin aikaa siihen, että jos oppilas lähtökohtaisesti kokee tehtävän tylsäksi siksi, että se on opettajan antama, ratkaisuksi ei tosiaan ehkä kannata etsiä tehtävätyypin tai alustan tai opetuspelin vaihtoa. Siihenkään keskusteluun ei siinä ollut aikaa.

 

Meidän vastauksemme Jaana Wessmanille

Kiitos Jaana kattavasta ja selventävästä vastauksesta! Hyvin tuli tuossa jo vastaukset ja tarkennukset kirjoituksessamme esitettyihin asioihin. Tunnin slotti näinkin laajan aiheen käsittelylle ymmärrettävästi asettaa rajoituksia asioihin syventymiselle.

Jokseenkin aavistelimmekin, että keskustelussa puhuttiin aivojumppa-tyyppisistä peleistä, kun oli puhetta hyötyjen näytön puutteesta. On huomattavaa, että tämänkaltaiset aivojumppapelit eivät sinänsä pyri edes opettamaan mitään, vain pyrkivät juurikin harjauttamaan aivoja. Näistä peleistä olikin joku aika sitten tutkimusta, että niiden positiivisia vaikutuksia on vaikea todentaa. Tämä ei sinänsä yllätä, kun vastaavat pelit ovat haukanneet aika ison palan pyrkiessään parantamaan koko aivojen prosessointikykyä, joka heijastelisi toimintaan laajemminkin. Räiskintäpelien ”sensomotorinen kuormittavuus” ja nopea päätöksenteko ovat kuitenkin tunnetusti paljastuneet tähän kykeneviksi, joka on tietenkin hieno löydös.

On totta, että markkinoilla on paljon pelejä, joiden tavoitteena on opettaa, mutta jotka pelisuunnittelunsa takia ovat tehottomia. Hyvin tehtynä ja esimerkiksi oikeanlaisen nousevan haasteen ja toistojen hyödyntämisen kanssa opetuspelit ovat varsin toimivia työkaluja opetuksessa.

Laatua voi olla tarjonnan paljoudesta vaikea tunnistaa, mutta opetuspelien ja nykyään jo pelillistämisen kehitys on kulkenut sen verran pitkälle, että toimivia yksilöitä löytyy kyllä. Nykyään pyritään myös opetuspelienkin laatuluokituksiin ja standardointiin, joka tietenkin helpottaa löytämään juuri opetuksessa toimivia elementtejä hyödyntäviä pelejä.

On kanssa totta, että koulukäyttöön tarkoitettuja opetuspelejä ei kannata pitää opetusta korvaavana ihmekonstina, vaan pikemminkin oppikirjan tapaisena opetusvälineenä. Niin sanotusti ”vaivihkaa oppimiseen” pyrkiminenkään ei ainakaan meidän suunnitteluperiaatteittemme mukaan ole kannattavaa, vaan opetuspeleissä – kuten opetuksessa yleensä – on syytä pitää tavoitteet näkyvillä. Vaivihkaa oppiminen ei sinänsäkään ole paras lähestymistapa, sillä opittua on osattava soveltaa, ja tietämättään opittua ei niin helposti sovelleta. Tämän takia koulukäytössä on myös hyvä keskustella opetuspeleistä, niin pelissä ilmi tulleisiin asioihin saadaan kunnolla pureuduttua ja oppimisprosessia jatkettua.

Opetuspeleistä puhuttaessa kuulee usein metaforan ”suklaakuorrutetun parsakaalin syömisestä”. Opittavaa kuorrutetaan pintapuolisesti jollain lapsia houkuttelevalla, mutta yhdistelmä ei onnistu huijaamaan oppilaita. Ehkä vertaus on osuva, sillä ei opetuspelienkään tekeminen ole helppoa: ne jotka vain dippaavat parsakaaliin suklaaseen, eivät saa kunnon annosta aikaseksi, mutta annoksen hartaasti ja ajatellen valmistavat saavat sitten luotua jotain maistuvaa. Ainakin teoreettisesti, kun kyse on suklaasta ja parsakaalista. 🙂

___________

Kiitämme vielä Jaana Wessmania keskustelun jatkamisesta ja ajatuksella tehdystä vastauksesta! Jos tämä kommentti herätti uusia kommentteja tai halua jatkaa keskustelua, laita ajatuksesi meille alla olevaan kommenttiboksiin, Facebookkiin tai sähköpostiimme. Muista myös liittyä alta postituslistallemme, niin saat joka kuun alussa uutiskirjeemme, jossa on viimeisimmät blogitekstimme ja kuulumisemme.

 

Tilaa uutiskirje

ja saat blogikirjoituksemme kerran kuussa suoraan sähköpostiisi.

  • Lassi Puolakka

    Tähän keskustelua kirjoituksesta.